Esittelyssä kaksi vaikuttavaa kirjaa lääketieteestä ja tieteen ulkopuolisista vaikuttimista

Tällä kertaa puhun taas kirjoista, kuten tämän blogin otsikkokin osaltaan lupaa. Ja kun otsikko nyt tuli mainittua, niin sanotaanpa saman tien, että näillä seuraavaksi esiteltävillä kirjoilla ei ole mitään varsinaista suoraa yhteyttä sijoittamisen ja säästämisen maailmaan.

Tosin molemmat käsittelevät ison rahan vaikutusta lääketieteellisiin hoitoihin. Molempien kirjojen kohdalla myös pätee se, että lainasin ne kirjastosta, ja kirjaston kirjojen lainaaminen on aivan varmasti hyvin kustannustehokkaasta ja rahaa säästävää toimintaa. Rahaa säästyy runsaasti esimerkiksi sellaisten kirjojen ostamiseen, joita ei paikallisessa kirjastossa ole.

Yhteistä näille nyt käsiteltäville kirjoille on myös se, että ne käsittelevät kumpikin tärkeää ihmisen terveyden osa-aluetta (kumpikin siis omaansa), ja sitä, mitä haittoja voi aiheutua siitä, että virallinen järjestelmä ei kaikissa kohdin nojaudukaan tieteelliseen näyttöön, vaan suuntautuu sinne päin, mihin kaupalliset intressit, toiveet hoidon toimivuudesta tai vaikuttavien ihmisten pyrkimykset henkilökohtaiseen menestykseen suuntaavat painetta.

Esittelen tällä kertaa kaksi kirjaa samassa blogitekstissä, koska toivon, että tällä tavoin minun ei tarvitse kuluttaa näihin kirjoihin kaksinkertaista aikaa, mikä tarkoittaa sekä lukijoilta tekstin tavaamiseen tai silmäilyyn kuluvaa aikaa, ja minulta tämän tekstin kirjoittamiseen menevää aikaa. Katsotaan toimiiko.

Kirjat siis ovat seuraavat:


Richard J. Ablin ja Ronald Piana: Suuri eturauhashuijaus


Kirjan täydellinen nimi on ”Suuri eturauhashuijaus; Miten suuri lääketeollisuus kaappasi PSA-testin ja aiheutti julkisen terveydenhuollon katastrofin”, mutta se ei tuntunut mahtuvan otsikkoon mukavasti kokonaisuudessaan, joten mainitaan se koko nimi nyt sentään tässä.

Ablin on PSA-molekyylin löytäjä, hän niin sanotusti ”keksi” PSA:n eli prostataspesifisen antigeenin vuonna 1970. PSA-testi on se testi, jolla edelleen seulotaan laajasti myös Suomessa keski-ikäisiä oireettomia miehiä, jotta saataisiin löydettyä se suuri joukko, jolla on ehkä korkeampi riski kantaa eturauhasessaan syöpäsoluja. Ablin on vastustanut PSA-seulontoja, sillä on hyvin perusteltuja tutkimustuloksia siitä, että PSA-testaus aiheuttaa valtaisat haitat, mutta testatuille tulevaa hyötyä ei kunnolla tehdyillä tutkimuksilla löydy.

PSA-testi ei ole syöpäspesifinen, joten se ei löydä syöpää, mutta se korreloi jonkin verran syöpäriskin kanssa. Vain vähän lantinheittoa paremmin, sanoo Ablin. Korkea PSA-arvo voi johtua myös monista muista asioista, kuten eturauhasen hyvänlaatuisesta liikakasvusta, jostakin akuutista infektiosta, viime päivien aikana tapahtuneesta liikunnasta, seksistä jne. Normaalia PSA-arvoa ei ole olemassakaan, mutta johonkin asetetaan raja, jonka mukaan ihmiset ohjataan kudosnäytteen ottoon.

Miten tällainen harmiton helppo ja turvallinen testi sitten voi olla niin haitallinen, jos vaikka se osoittaakin vähän epätarkasti ne vaaralliset syövät? Hyvin merkittävällä osalla jo 40-vuotiaista miehistä on eturauhassyöpä, ja keski-iän ohittaneilla se on jopa suurimmalla osalla. Vanhuksilla oikeastaan kaikilla. Kun oireettomia miehiä testataan, ja tulokseksi saadaan paljon positiivisia, niin tämä aiheuttaa tietenkin paljon oikeiden syöpien löytymisiä, vaikka testaukset eivät niin spesifisiä olekaan.

Kyse on siitä, että valtaisa enemmistä eturauhassyövistä on oireettomia, ja ne pysyvätkin sellaisina syövän kantajan koko loppuiän, ja ihminen kuolee aivan johonkin muuhun. Pieni vähemmistö syövistä on ärhäkämpiä, ne kasvavat nopeasti ja lähettävät etäpesäkkeitä, eikä niitä vastaan ole kunnollista hoitoa, vaikka ne havaittaisiin kuinka aikaisin. Ärhäkän syövän saaneita ei voida paljokaan auttaa millään hoidolla, ja sille suurelle joukolle, jota syöpä ei tulisi ikinä haittaamaan, on taas suureksi haitaksi että se syöpä löytyy, sillä heille suositellaan heti eturauhasen poistoleikkausta, mikä aiheuttaa säännönmukaisesti impotenssin ja virtsanpidätyskyvyn menetyksen.

Tämän takia varhaisesta havaitsemisesta ei ole juurikaan hyötyä kummallekaan ryhmälle mutta laajalle joukolle merkittävää haittaa. Se, onko PSA-testistä etua, pitää selvittää laajoilla tutkimuksilla ja tilastollisilla menetelmillä.

Suomenkielisen laitoksen erillisessä esipuheessa Ablin perustelee, miksi tuoreen ja laajan ERSPC-tutkimuksen tulos viittaa siihen, ettei PSA-testaus pidennä lainkaan testattujen odotettavissa olevaa elinaikaa. Esimerkiksi ne osat ERSPC:n tuloksesta, jotka ovat PSA-seulonnalle rohkaisevia, tulevat maista joissa tutkimustavassa oli ratkaisevia häiritseviä piirteitä, kuten seulomattomille syöpään sairastuneille oli käytetty suurelta osin epäonnistunutta lääkeainevalintaa, mikä vaikutti kuolleisuuteen PSA-testiä suosivasti. ERSPC-tutkimuksen laajin aineisto tuli Suomesta, ja Suomessa ei havaittu elämiä pelastavaa vaikutusta.

Kirja kertoo mielenkiintoisen tarinan siitä, miten kasvuhakuiset lääkefirmat saivat PSA-testille heppoisilla tutkimuksilla myyntiluvan ensin syövän seurantavälineeksi. Tämän jälkeen sitä alettiin käyttää epävirallisena seulontatestinä, ja sitten sen myyntilupa laajennettiin. Yhteiskunnan lääkintämenot kasvoivat räjähdysmäisesti, ja suuri lääketeollisuus sai räjähdysmäiset suurvoitot.

Eturistiriita syntyi siitä, että lääkärit ja päättäjät eivät olleet riippumattomia lääketeollisuuden eduista. Urologien kasvaneelle ammattikunnalle nämä PSA-seulonnat ja niistä seuraavat kudosnäytteiden ottamiset ja leikkaukset olivat aika lailla elintärkeitä. Samoin leikkausten sivuvaikutukset eli virtsanpidätyskyvyn katoaminen ja impotenssi loivat uuden markkinan erilaisille leikkauksille ja hoitotoimille, kuten myös lisämarkkinoita Viagran ja aikuisten vaippojen kaltaisille tuotteille.

Kirjassa kuvataan myös yksittäisten potilaiden hankaloitunutta loppuelämää todennäköisesti turhan eturauhasleikkauksen jälkeen, mikä selventää yleisen päättelyn ”jos yksikin elämä ehkä pelastetaan, niin mitä väliä, jos monetkin saavat väärän positiivisen” ontuvuuden.

Tämän lisäksi kalliiden lääkintäkäytäntöjen hinta on pois muusta hoidosta, ja haitalliset hoidot estävät muiden, hyödyllisempien hoitojen käyttöä. Asia on siis tärkeä. Ehkä eturauhassyövän ongelma ratkeaa, mutta se voi ratketa vain tieteellisellä tutkimuksella ja uusilla keksinnöillä. PSA-testi ei parhaiden käytössä olevien tutkimusten mukaan sitä näyttäisi olevan.

Kun tutkitte nettiä aiheeseen liittyvillä hakusanoilla, niin löydätte helposti Suomestakin vakuuttavanoloista markkinointia urologeilta säännöllisen PSA-testauksen puolesta. Iltapäivälehtien aihetta koskevien terveysartikkelien artikkelien kommenttiosioissa vaaditaan kuorossa maksutonta ja säännöllistä PSA-testausta kaikille miehille. Yksi Ablinin kanssa samanmielisen professorin kannanotto löytyy esimerkiksi täältä.

Itse olen ollut tietoinen eturauhassyöpienseulonnan huonosta tehosta jo luettuani Gerd Gigenzerin kirjasta ”Riskitietoisuus” asiaa käsittelevän luvun. Kyseistä kirjaa esittelin täällä. Tämä Ablinin kirja selvensi asiaa entisestään.


Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla


Kirjan nimi on kokonaisuudessaan ”Tavataan ensi viikolla; Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen analyysi”.

Kirjassa kerrotaan, miten yksi psykiatrian koulukunta jumiutui Sigmund Freudin perinnettä vaalivaan psykoanalyysiin, ja miten psykoanalyysi jäi Suomen psykiatrian koulutuksen valtavirtaan. Kirjassa myöskin perustellaan, miksi on oikein väittää, että psykoanalyysi on vain Freudin perinteen vaalimista, eikä sen teoreettinen puoli tai käytäntö perustu tilastolliseen vertailuun eikä tieteelliseen käsitykseen siitä, miten ihmisen mieli toimii.

Psykoanalyysi ei siis ole koko psykiatrian kenttä, vaan psykoanalyysi on se tapa, jossa potilas käy vuosikausia mieluummin monta kertaa kuin kerran viikossa pitkissä keskusteluissa psykiatrin kanssa, eikä tämä hoitosuhde ilmeisesti koskaan lopu ennen kuin psykiatri huomaa ettei hänellä ole enää auktoriteettia potilaaseen nähden. Kirjan nimi viittaakin juuri tähän ikuisesti jatkuvaan riippuvuussuhteeseen psykoanalyytikon ja asiakkaan välillä.

Psykoanalyysin opinkappaleet tulevat suoraan Freudilta, eikä tutkimukset voi niitä juurikaan muuttaa. Kaikki mitä Freud on kirjoittanut, on psykoanalyytikoille pyhää, vaikka Freud ehtikin elämänsä aiukana peräytyä muutamista omista opinkappaleistaan jopa itse. Tämä opinkappaleista luopuminen näytön perusteella oli siis monien nykypsykoanalyytikoiden mielestä aivan liian vallankumouksellista. 

Freud ei todellisuudessa tutkinut juuri muuta kuin omia fantasioitaan, ja koska hän sen ajan ilmapiirissä onnistui viemään auktoriteetillaan läpi oman tutkimustapansa vaurasta keskiluokkaa hoitaville psykiatreille, niin hänen rakennelmansa on pysynyt ihmisten muistissa näihin päiviin asti.
Kaikki ihmisen kehityksen oidipaalivaiheet ja anaalivaiheet tai kuolemanvietit ovat käsitteitä, joita missään tieteellisessä tutkimuksessa ei ole löydetty, mutta psykoanalyysissä keikkuvat mukana kaikki vanhat Freudin painolastit.

Psykoanalyytikkojen koulutuksessa on salaseuramaisia piirteitä. Psykoanalyysin ulkopuolinen ei oikein saa arvostella tätä oppirakennelmaa, ja kaikki autenttiset psykoanalyysit on pyritty kaikin keinoin salaamaan. Kirjassa kuitenkin käsitellään erästä julkisuuteen tuotua nauhoitettua todellista psykoanalyysiä, jonka perusteella voi tehdä jotain päätelmiä psykoanalyysin käytännöstä.

Myös psykoanalyysin suosiossa on piirteitä eturistiriidasta. Psykiatrin etu on saada potilaita ja hyvin palkattua työtä ja arvostettua asemaa. Kun menetelmä on niin perinteinen psykiatrian ala, niin psykiatrin on helppo antaa vaikutelma, että psykoanalyysi on vaikeudestaan huolimatta, (tai ehkä juuri siksi!) se oikea ja perinpohjainen, rehellinen tapa hoitaa mielen ongelmia.

Potilaan etu on ratkoa henkisiä ongelmiaan ja päästä siitä mahdollisimman lyhyellä hoidolla ja pienillä kustannuksilla. Joskus potilasta voivat houkuttaa muodikkaat ja rikkaiden suosimat hoitomenetelmät. Joskus mielikuvat ohjaavat potilaan pitkälliseen hoitoon, johon uhrattu rahasumma ja aika saa uskomaan myös hoidon hyötyyn. Siksi on selitettävissä, että näinkin huonoja tuloksia saavuttanut ja teorialtaan kestämätön rakennelma tälläkin vuosisadalla elossa.

Henkilökemia voi vaikuttaa monissa menetelmissä, ja psykoanalyysissa psykiatri valitsee aika pitkälti potilaansa. Tämä voi parantaa näennäisesti psykoanalyysin hoitotuloksia.

Psykoanalyysin tutkimus on takkuillut myös psykoanalyytikkojen vastahangasta johtuen. Kuten homeopaatit ja muut vastaavat puoskarit, myös psykoanalyytikot helposti väittävät, että yksilöllisiä hoitoja ei voi tilastollisin menetelmin tutkia. Mikä on tietenkin väärin. Psykoanalyysi kuitenkin on pärjännyt tutkimuksissa muihin psykiatrisiin menetelmiin verrattuna huonosti. Mikä tahansa hyvää tarkoittava hoito yleensä toimii jonkin verran. Kun mielenterveydelliseen ongelmaan kiinnitetään huomiota, niin ennuste on yleensä parempi kuin muuten. Mutta muut menetelmät ovat toimineet vertailussa vähintään yhtä hyvin kuin psykoanalyysi, yleensä pienemmillä kustannuksilla.

Muihinkin psykiatrian menetelmin pitää suhtautua kriittisesti. Tässäkin tapauksessa tieteellinen tutkimus on se, jolla menetelmien arvoa voidaan vertailla. Tammisalon kirja kertoo, mitä mätää on psykoanalyysissa, mutta tietenkin hyvä psykoanalyytikko voi olla monessa tapauksessa hyvin hyödyllinen. Tässä kirjassa käsitellyt asiat voi kuitenkin ottaa huomioon, kun päättää, millä tavoin järjestettyä psykoterapiaa haluaa ottaa vastaan, ja mihin tarvittaessa hakeutuu.

Tämä kirja on muutaman vuoden vanha, mutta luin sen joitain kuukausia sitten, ja ajattelin että se sopii tähän samaan kriittiseen pläjäykseen eturauhashuijauksen kanssa.

Totean lopuksi, että tavoite lyhyestä kahden kirjan esittelystä ei toiminut. Nämä olisivat voineet olla pituudeltaan aivan itsenäisiä blogitekstejä kumpikin erikseen. Mutta mennään näillä, kun ne kerran niin hyvin yhteen sopivat. Tämä oli tämän kerran aihe, mutta tavataan ensi viikolla...

Kommentit

  1. Psykoanalyytikko voi olla pohjakoulutukseltaan myös psykologi, ei siis aina psykiatri.

    Itse kävin noin viiden vuoden ajan kaksi kertaa viikossa psykodynaamisessa (eli juuri psykoanalyyttiseen teoriaan pohjautuvassa) psykoterapiassa, ja psykoterapeuttini on psykoterapeuttikoulutuksensa lisäksi juuri psykologi ja psykoanalyytikko.

    Psykoterapiani pelasti elämäni. Minulla ei ole kompetenssia puolustaa analyyttisen suuntauksen teoriaa, tai itseni lisäksi vain parin tuntemani esimerkin voimin edes käytäntöä, mutta olen aivan varma, että millään puolen vuoden kognitiivisella terapialla masennukseni ei olisi edes lieventynyt.
    En silti vertaisi vaikkapa minulle täysin sopimattomia ratkaisukeskeisiä lyhytterapioita homeopatiaan ja muuhun aivan selvään humpuukiin, vaikka ne turhilta hokkuspokkus-keinoilta itsestäni tuntuukin, koska monille muille ihmisille ne tuntuvat sopivan.

    Minä harkitsin psykoterapiassa käydessäni psykoanalyysiin siirtymistä. Se olisi kuitenkin vaatinut niin paljon aikaa, energiaa ja rahaa, että en siihen ryhtynyt. Uskon, että olisin hyötynyt analyysistä, mutta sitä, olisinko hyötynyt siitä tuplasti psykoterapiaani verrattuna, en tiedä.

    Ihan vain oman kokemukseni pohjalta, en tutkimuksia lukeneena, suhtaudun hyvin skeptisesti terapioiden tuloksellisuuden mittaamiseen, koska psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin/pahoinvoinnin astetta on mielestäni kovin vaikea määrittää. Menee liian subjektiiviseksi, tai sitten väitetyt objektiiviset mittarit ei todellisuudessa mittaa sitä, mikä olisi oikeasti olennaista. Mutta tajuan toki sen ongelmallisuuden, jos vain pelkästään epämääräisesti koetulla avulla on merkitystä, koska silloin juuri kaikenlaiset homeopatiat ja muut huijaukset tulisi hyväksyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mietitystä ja hyvästä vastauksesta.

      Se on ainakin varmaa, että erittäin tärkeää työtä nämä kaikkien teoriasuuntauksien psykoterapeutit tekevät. Ja erittäin arvokas asia, että olet saanut avun masennukseen sitä kautta.

      Skeptisyys, joka tuossa taisi oman tekstini käänteisiin liikaa tai vähintään riittävästi tunkeutua, kohdistuu nimenomaan siihen, onko sen pohjateorian pakko perustua nimenomaan Freudin keksimiin opinkappaleisiin. Jotain hyviä puolia varmasti psykoanalyyttisessä lähestymistavassakin on.

      Olen samaa mieltä siitä, että psykoterapia-ala on selvästi vaikeammasta päästä menetelmien objektiivisen tutkimisen kannalta. Luulen, että jotain todellisia ja oleellisia asioita voidaan tälläkin alalla mitata ja verrata, kun tutkitaan isoja ihmisjoukkoja, mutta tarkkuutta ei kannata yliarvioida. Erilaiset psykoterapeutit hoitavat erilaisia ihmisiä, ja noudattavat teorioita eri tavoilla, vaikka yritettäisiin mitä, joten mitkään pienet erot eivät helpolla ilmene. Katsotaan tapahtuuko näissä asioissa jatkossa jotain uutta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tässä vähän mainoksia ja muuta mielenkiintoista:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jordan Ellenberg: Miten välttää virheet, matemaattisen ajattelun voima

Noin puolivuotiskatsaus - mitä tekee tavallinen osakesästäjä nyt?

Vuosi 2017 pakettiin, ja 2018 alkuun