Taas kirjojen pariin — David Reich: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän, muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede

 

Onkin jo kulunut tovi viimeisimmästä kirjaesittelystä tällä sivulla. Kaupallista yhteistyötä ei ole, ja kaikki on kuten ennenkin vain oman kokemukseni kuvailua sillä toiveella, että joku muukin voisi saada ideoita näistä postauksista.

Tämänkertainen pehmeäkantinen kirjastonkirja vuodelta 2018.

 

Kirja siis on David Reich -nimisen genetiikan professorin ja uraauurtavan muinais-DNA-tutkijan 2018 ilmestynyt ”Keitä olemme ja miten päädyimme tähän, muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede”, alkuperäiseltä nimeltään ”Who We Are and How We Got Here, Ancient DNA and the New Science of the Human Past”. (Hankalia nuo angloamerikkalasten mielivaltaiset isot kirjaimet, siis kirjoittaa niitä!)  Terra Cognita ‑kustantamon Kimmo Pietiläinen suomensi teoksen tuoreeltaan, joten yllä oleva ilmestymisvuosi koskee sekä alkuteosta että suomennosta.

Kirja siis on jo muutaman vuoden vanha, mutta muinais-DNA:n tutkimus on erittäin kiinnostava aihe, ja joskus vuoden 2010 tienoilla Svante Pääbon (ja kirjan kirjoittaneen Reichin) löytämät todisteet neandertalinihmisen ja nykyihmisen risteytymisestä ennen neandertalilaisten sukupuuttoa ovat olleet kauan kaivattu ratkaisu sellaiseen kysymykseen, jota harva rohkeni edes toivoa koskaan ratkaistavan. Riittävän hyväkuntoisen DNA:n löytyminen kymmeniä vuosituhansia vanhoista ihmisen jäänteistä tuntui kovin kaukaiselta  ajatukselta, ennen kuin se tehtiin.

 

Mutta siis ”ei-afrikkailaisessa” nykyihmisen sukulinjassa on maksimissaan pari prosenttia neandertalilaista sukuperimää, joka todisteiden perusteella on tullut mukaan sellaisessa vaiheessa, jossa neandertalinihminen ja muinainen nykyihminen olivat geneettisesti erkaantuneet toisistaan jo sen verran, että neandertalinihmisen ja nykyihmisen jälkeläisten lisääntymiskyky on ollut tavallista huonompi.

 

Risteytyminen on silti tapahtunut, ja nykyihmisen perimässä on selvästi neandertalilaista perimää mukana. Samanlainen risteymä on tapahtunut muinaisten nykyihmisten ja ns. denisovaihmisen välillä, ja nykyisten aasialaisten ja varsinkin esim. australian alkuperäisväestön perimässä on jälki myös denisovanihmisen risteytymisestä.

 

Mitä kirja kertoo lukijalle?

 

Se, mikä tästä kirjasta on syytä ymmärtää, se millä se muuttaa lukijansa maailmankuvaa, on ihmislajin historian monipolvisuus. Eri kausina eri ihmispopulaatiot ovat asuneet eri alueilla ja risteytyneet toisiinsa eri tavoilla, kun joku näistä ryhmistä on jollain vuosituhannella alkanut levittäytyä.

 

Jotkin ryhmät ovat yksinkertaisesti kuolleet sukupuuttoon toisien jäädessä jatkamaan elämäänsä, mutta hyvin usein eri ryhmät ovat risteytyneet toistensa kanssa, ja eikä niistä alkuperäisistä ryhmistä ole sen jälkeen kumpaakaan jäljellä, mutta molempien perimää löytyy jälkeen jääneistä kansoista.

 

Ja aivan onneton ajatus on kuvitella, että joku nykyisistä kansoista olisi jollain tavalla puhdasrotuinen, tai että joku meistä ajattelisi esi-isiensä eläneen vuosituhansia samalla alueella. Todellisuudessa eri alueilla aiempina vuosituhansina eläneet metsästäjä-keräilijät eivät ole välttämättä sukua nykyään samalla seudulla elävälle väestölle.

 

Kymmenentuhatta vuotta sitten läntisessä Euraasiassa oli ainakin neljä sellaista väestöä, joita pitäisi kutsua roduiksi, jos sitä käsitettä pitää tärkeänä. Kuitenkaan yksikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa. Vielä 8000 vuotta sitten Euroopan (tai ylipäätään läntisen Euraasian) metsästäjä-keräilijöillä oli tumma iho ja tukka mutta siniset silmät, mikä on nykyään harvinaista. Eurooppaan tulleet ensimmäiset viljelijät olivat vaaleaihoisia mutta ruskeasilmäisiä (hiukset olivat tummat).

 

Nämä voivat olla kuvaavia esimerkkejä siitä, miten eri väestöjen eriytyminen ja risteytyminen on värittänyt ihmislajin historiaa paljon enemmän kuin aiemmin on tutkijoille tai varsinkaan ns. tavalliselle ihmiselle on tullut mieleenkään kuvitella.

 

Kirjassa selitetään myös, miten muinais-DNA:sta vertaamalla saadaan todisteita eri aikakausien epätasa-arvosta, kuten siitä, että tietyn etuoikeutetun ryhmän jotkut harvat miespuoliset yksilöt ovat saaneet hyvin paljon jälkeläisiä lukuisten paikallisten naispuolisten yksilöiden kanssa. Syntyneillä jälkeläisillä isälinjaa kuvaava perimä poikkeaa tällöin äitilinjan perimästä lukuisten sukupolvien jälkeenkin. Tai siitä, miten kastijärjestelmästä johtuen eri väestöt ovat eläneet Intiassa rinnakkain, risteytymättä aikojen kuluessa paljoakaan muiden samalla alueella elävien väestöryhmien kanssa.

 

Joka tapauksessa tämän kirjan lukeminen ja sanoman ymmärtäminen voi musertaa tiettyjen poliittisten ryhmien hellimän rotuopillisen perusnäkemyksen ns. rotujen suhteellisen staattisesta olemassaolosta. Toki kirja musertaa tehokkaasti myös sen näkemyksen, ettei ihmisten esivanhempien historiaa tai ihmisten perimän eroja edes saa tutkia, kun tämä jotenkin lujittaisi rotuoppeja ja epätasa-arvoa.

 

Huomioita luettavuudesta ynnä muista sivuseikoista

 

Kirja on ihan vetävästi kirjoitettu. Silti tämäntyyppistä tekstiä lukiessa tulee helposti se tilanne, että uusien yksityiskohtien tulva ei edes lukiessa tunnu aivan saavuttavan ainakaan pysyväismuistia. Tässä täytyy vain hyväksyä se, että aivan kaikkea ei vain pysty omaksumaan, mutta isommat linjat hahmottuvat lukemisen ja kaaviokuvien tutkimisen myötä. Tarvittaessa joihinkin kohtiin pystyy myös palaamaan, ja hahmotus paranee.

 

Kirja on Terra Cognitan julkaisema ja Kimmo Pietiläisen suomentama. Jos muistetaan aiempaa kritiikkiä suomentajalle, niin tällä kertaa en havainnut mitään erikoista lauserakennelmien pystyttämistä täysin alkukielestä lainattuna tai muutakaan vastaavaa, esimerkiksi kiireisen suomentamisen aiheuttamaa sivuvaikutusta. En tosin sellaista mitenkään etsinytkään. En ole itse pyrkimässä tiedekirjojen suomentajaksi, joten tätäkin yritin vain ja ainoastaan lukea tehokkaasti. Terra Cognitaa tarvitaan kansainvälisen tietokirjallisuuden suomentajana, ja sen suomennustyö oli paikkansa ansainnut.

 

Kirjan muusta laadusta voin todeta, että lainasin tämän pehmeäkantisen kirjan kirjastosta, ja aiempien lukijoiden ankara sivujenkääntely on ilmeisesti ollut heiveröiselle nidontatyölle liikaa. Kirjan alkupuolelta putosi parinkymmenen sivun paperinippu pois lukemisen alkuvaiheessa. Asettelin sen toki takaisin paikalleen oikeaan kohtaan. Jos sinä sen sijaan tilaat kirjan suoraan kustantajalta uutena, ei liene pelkoa siitä, että kirja hajoaisi muutamankaan lukukerran jäljiltä käsiin.

 

Palautan kirjan ensi viikolla suoraan kirjastonhoitajalle, niin ehkäpä hänellä tai hänen kollegoillaan on keinot kiinnittää irralliset sivut takaisin. Tai sitten varastoida tai hävittää kirja. Kirjojen poistomyynti taitaa olla tämän paikkakunnan kirjastoilla pois laskuista. Lukemisiin…