Kesällä luettua: Vastustamaton – Miksi emme pysty lopettamaan tsekkaamista, skrollaamista, klikkaamista ja seuraamista

Nostetaanpa kirjavinkkinä esille Adam Alterin viime vuonna kirjoittama ja melko tuoreeltaan suomennettu Terra Cognitan kustantama kirja, ”Vastustamaton – Miksi emme pysty lopettamaan tsekkaamista, skrollaamista, klikkaamista ja seuraamista”.

Kirja kertoo ilmiöstä nimeltä käyttäytymisaddiktio. Käyttäytymisaddiktioita on ollut varmaan aina silloin kuin ihmisiäkin, mutta parin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut huikea kehitys siinä, miten koukuttavia asioita koko elinympäristömme pursuaa. Puhelimet ja muut kosketusnäytölliset laitteet tarjoavat pelejä, Netflix tarjoaa sarjan seuraavaa jaksoa ilman uutta klikkailua, ns. sosiaalisen median kenttä kokonaisuudessaan johdattelee aivan uudenlaiseen jumiutumiseen, niin, voisiko sanoa tyhjien palkintojen tavoitteluun. Näihin syntyy riippuvuuksia, jotka ovat luonteeltaan osin samanlaisia, osin erilaisia, kuin esimerkiksi huumeisiin kehittyvät riippuvuudet.

Kirja ei sorru mihinkään hysterisointiin asian ympärillä. Toisaalta, jos ajattelet, että "aina on tullut uusia keksintöjä ja korvalappustereota ja sanomalehtiäkin pidettiin turmiollisina nuorisolle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle", ja päättelet siitä ettei nytkään mikään ole oikeasti muuttumassa, niin kirjan luettuasi tiedät, mikä tässä ilmiössä on todella mullistavaa kaikkeen entiseen verrattuna.

Esimerkiksi Steve Jobs ei antanut lastensa käyttää koskaan iPadia, tai siis tämä oli tilanne ainakin vuoden 2010 lopussa, kun laitteen julkistamisesta oli kulunut noin vuosi. Tällainen laitteiden rajunkin kuuloinen rajoittamiskäytäntö omille lapsille on kirjan esimerkkitapausten mukaan yllättävän yleinen monien sellaisten kuuluisien ja varakkaiden tai upporikkaiden IT-gurujen parissa, jotka ovat kehittäneet maailmalle yhä parempia ja käyttökelpoisempia laitteita, pelejä ja sovelluksia, jotka ovat muuttuneet meille jokapäiväisiksi. He nimittäin ovat tuotteita kehittäessään tiedostaneet, mitä ovat tekemässä sovellusten ja pelien koukuttavuudelle, ja tajunneet, millaisia asioita lapsen kehitykselle voi tehdä, jos ihmisten kanssa suoraan tapahtuvan vuorovaikutuksen tilalle tulee suuressa määrin jotain muuta, joka vie mukanaan.

Sekin mahdollisuus pitää ottaa huomioon, että antamalla lapselle kosketusnäyttö jo pienennä käyttöön, hänestä ei tulekaan paremmin tulevaan tietoyhteiskuntaan sopeutuvaa kansalaista, vaan hänen kehityksestään aikuiseksi jää puuttumaan jotain todella tärkeää. Ei siksi, että kosketusnäyttö itsessään olisi niin vaarallinen, vaan pikemminkin siksi, että ihmisten väliseen empatiaan ja vuorovaikutukseen oppiminen vaatii varhaisella iällä niin paljon nimenomaan sitä ihmisten välistä vuorovaikutusta, että koukuttavat sovellukset, jotka tosiaan ovat niin koukuttavia, että vessaan meno tai nälkä unohtuvat, ovat liiaksi siitä ihmisten välisestä toiminnasta pois.

Kannattaa siis miettiä, onko sinulla varaa olla lukematta tätä kirjaa, jos haluat ymmärtää, missä maailmassa tällä hetkellä ja ihmiskunnan näköpiirissä olevan tulevaisuudessa tulemme elämään, ja mikä on ihmisen toimintalogiikka tässä ympäristössä! En referoi kirjan sisältöä tässä sen enempää, se on hyvä lukea aivan itse.

Kirjan viimeisessä luvussa on myös mielenkiintoinen katsaus pelillistämiseen, eli siihen, miten oppimiseen ja työskentelyyn on mahdollista suunnitella sopivaksi katsotussa määrin niitä peleihin liittyviä kannustavia ja koukuttavia piirteitä, jotka tekevät palkitsevammaksi jatkaa aivan hyödytöntäkin kännykkäpeliä. Järkevässä määrin on varmasti hyväkin hiukan huijata itseään tekemään hyödyllistä työtä, vaivalloista opiskelua tai vaikkapa varsinkin etukäteen ajateltuna niin kovin työlästä liikuntaa.

Pelillistämiseen taidan palata vielä tulevaisuudessa pienellä blogitekstillä omien hyvin vaatimattomien kokemuksieni pohjalta. Mutta siitä sitten enemmän joskus toiste, nyt palaan hetkeksi koukuttumaan erään aivan tyhmän kännykkkäpelin pariin...